Viime perjantaina Sotkulla järjestetty Kokeilukenttä -niminen tapahtuma sisälsi kaiken kaikkiaan viiden taitelijan luonnostyöt tanssi- sekä teatteritaiteen kentiltä. Tunsin heti oloni varsin kotoisaksi; tunnelma teatterilla oli erittäin lämminhenkinen ja helposti lähestyttävä, sillä yleisölle oli varattu sohvia ja lattiatyynyjä mahdollisimman lähelle esiintyviä taiteilijoita. Tämä osoittautui myöhemmin mitä mainioimmaksi järjestelyksi tapahtuman luonteeseen nähden, sillä aina jokaisen esityksen päätteeksi taiteilija esitti yleisölle kysymyksen, jonka pohjalta sen jäsenet saivat keskustella taiteilijan kanssa esityksen herättämistä tunteista ja ajatuksista. Näin taiteilojoilla oli mahdollisuus kerätä ideoita luonnoksen työstämiseen valmiiksi.
Tapahtuman aloitti Mari Laamanen, jonka teoksen raakiletta en ehtinyt nähdä aivan alusta asti. Eteiseen tosin kantautui hurja karjaisu, jolla Laamanen teoksensa aloitti. Liikkeen ollessa teoksen alussa voimakasta ja särmikästä, ja loppuosassa pehmeää ja kauniimpaa, kontrasti korostui katsojalle vasta aivan viime sekunneilla. Teos pohti ihmisen primitiiviyden säilymistä kivikaudesta nykyaikaan. Ehkäpä teos puhutteli minua itseäni, koska koin hahmon selkeästi olevan nuori nainen. Juuri opiskelijaikäiset nuoret naiset ja mikseivät miehetkin saattaisivat olla oikea kohderyhmä teokselle.
Sonja Jokiniemen teosluonnos oli lähes täysi vastakohta edelliselle esitykselle; liike oli pehmeää, ja tuntui jatkuvan koko ajan, missään vaiheessa pysähtelemättä, olematta kuitenkaan levoton tai sekava. Oli mielenkiintoista seurata taiteilijan liikehdintää ja yrittää luoda oma tulkintansa koreografiaan kuuluvista eleistä ja taiteilijan ilmehdinnästä. Teos vaatii herkeämätöntä keskittymistä, ja vaikka sitä ei yleisesti olekaan vaikea seurata, sen saattaa ymmärtää paremmin mahdollisesti itsekin tanssitaiteelle vihkiytynyt.
Miia Sarénin rytmiä pohdiskeleva luonnos pohjasi improvisaatioon. Liikkeet saivat kontekstinsa tikittävistä metronomeista, joita lisättiin esityksen alun aikana ja puolestaan vähennettiin siirryttäessä kohti loppua. Vaikka teoksen selkäranka muodostuikin pelkästään rytmikkäästä nakutuksesta, oli se silti erittäin monimuotoinen ja kiinnostava kokonaisuus. Mahdollisesti kokeilevan ja luovan tanssin opiskelijat ja harrastajat saattaisivat ammentaa teoksesta eniten, mutta tietenkään teos ei edusta pelkkää akateemista tutkimusta.
Virpi Rautsialan esitys kumarsi tapahtuman muusta repertuaarista hieman poiketen luovaa teatteritaidetta. Yleisön jäsenet saivat valita taiteilijalle annetuista vaihtoehdoista aiheen lyhyelle improlle, joita taiteilija esitti yhteensä kolme. Teoksen teatterimaisen hengen ansiosta sitä saattaisivat jaksaa seurata myös nuoremmat katselijat, vaikkei teos mikään pintaraapaisu ollutkaan. Päinvastoin, se sisälsi selvästi useita tasoja. Vaikka improt tuntuivatkin suuntautuvan aina sen "tilanneelle" yleisön jäsenelle, ei loppu yleisö silti tuntunut jäävän täysin ulkopuolelle. Ainakin allekirjoittanut nautti vuoroin hymyn huulille nostattavasta ja vuoroin kyyneleen silmäkulmaan liikuttavasta teoksesta, jossa tanssi- ja teatteritaide kulkivat käsi kädessä.
Tapahtuman päätti Anu Rajala-Erkutin teos, joka käsitteli osoitteita ja niistä mieleen tulevia muistoja. Yleisön jäsenet saivat kolme lappua, joihin kukin kirjoitti kolme osoitetta, joissa oli elämänsä aikana majaillut. Kirjoitusprosessin aikana taiteilija itse kertasi liikkeen ja sanan keinoin omista asuinosoitteistaan virinneitä muistoja. Yleisön saatua kirjoitustehtävän päätöseen, laput levitettiin pitkin lavaa. Halukkaat saivat jäädä lavalle seisoskelemaan jonkin oman osoitteensa kohdalle osaksi performanssia. Sitten taiteilija kehoitti lavalla olevia yleisön jäseniä puhumaan ääneen mieleensä palaavia muistoja siitä osoitteesta, jonka luona oli. Muistot jaettuaan sai halutessaan siirtyä seuraavaan osoitteeseen muistelemaan. Taiteilija itse kiersi yleisön seassa ja "mikitti" satunnaisia muistelijoita.
Myös allekirjoittanut jäi lavalle osaksi performanssia, vaikka ei kovin suureen ääneen tohtinut muistojaan jakaakaan. Kokemuksena teos oli erittäin antoisa, oli mukavaa huomata, kuinka osoitteista muistui mieleen jo unohtuneitakin asioita. Kaikkien osallistuneiden tavallaan työskennellessä yhdessä, ei tilanne tuntunut kovinkaan oudolta tai luonnottomalta, pikemminkin muiden tarinoita syrjäkorvalla kuullessa saattoi saada virikkeitä omiinsa.
Ajatus osoitteiden hyödyntämisestä performanssissa on raikas ja omaperäinen, sekä takuulla minkä tahansa kohderyhmän kanssa toimiva, koska jokainen on varmasti asunut jossakin ja kerännyt tuosta paikasta muistoja. Ikähaarukan suuruus on itseasiassa vain etu, sillä nuorten muistot luovat taatusti mielenkiintoisen kontrastin teokseen. Mitä enemmän erilaisia ihmisiä teoksen tekemiseen osallistuu, sitä monimuotoisemmaksi se kasvaa.
Taiteiljan esittämään kysymykseen - minkä muiston itse haluaisit jakaa - vastauksena voisi olla jokin sellainen muisto tai tarina, jonka juuri minä koen itselleni tärkeäksi. Se voisi olla jotakin pientä ja kuulijan korvaan vähäpätöisen tuntuista, tai johonkin suurempaan kontekstiin liittyvää ja kuulijaa mahdollisesti syvälliseen pohdintaankin virittävää. Keskiössä on joka tapauksessa muistojen sisällöstä riippumatta ihmisen elämänkaari. Ilot, surut, karvaat pettymykset ja makeat onnentunteet, sekä tunnelmalliset kuvaukset vaikkapa lapsuudenkodin takapihan omenapuusta punoutuvat yhdeksi kudelmaksi. Jokaisen oma muistojen kollaasi yhdistyy erikoisella, jotenkin myös kauniilla tavalla ehjäksi kokonaisuudeksi, josta voi kuitenkin erottaa jokaisen oman tarinan satunnaisina välähdyksinä. Taideteoksen viran lisäksi performanssi toimittaa myös jonkinlaista henkilökohtaista prosessia ja muistelutuokiota, jolla saattaa joillekin yksilöille olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Ja kellepä ei tekisikään hyvää silloin tällöin pysähtyä ja katsoa oman elämänsä saagaa taaksepäin, ja nähdä se osana itsensä kokonaisuutta.
Kokeilukenttä oli ideana suorastaan mahtava, toteutukseltaan toimiva ja tilaisuuden luonteeseen nähden sopivan rennoksi järjestetty. Oli hauska huomata, kuinka laadukkaasta tanssitaiteesta nauttiminen sulautui osaksi itse taiteilijoiden kanssa käytyyn dialogiin: Keskustelutuokiot toivat kunkin teosluonnoksen aina lähemmäksi katsojaa.
